Koska kaikki maailman kirjat eivät mahdu yhteen kirjastoon, on välillä tehtävä myös poistoja ja siirrettävä kirjoja varastoon. Vaikka karsinnan tarkoituksena onkin kokoelman ajanmukaistaminen ja parantaminen, on kirjastohenkilön joskus vaikea kohdella yksittäistä kirjaa pelkästään mekaanisesti poistokriteerejä soveltaen. Käydessäni läpi kotimaista kaunokirjallisuutta huomioni kiinnittyi erään novellihyllystä romaanien joukkoon eksyneen kirjan takakansitekstiin. ”Helena Anhava antaa kertomuksissaan hiljaisten, huomaamattomien, arkojen puhua: äänen saa hän, joka muuten jää niiden varjoon jotka tietävät, miten asioiden pitää olla.”
Lainaushistoriatietojen mukaan Anhavan teosta Eihän elämälle mitään voi vuodelta 1995 ei ollut kukaan lainannut useampaan vuoteen. Tällä perusteella sen kohtalona olisi kuulunut olla sijoittaminen varastoon tai poisto. Minulle tuli kuitenkin tunne, että juuri tämän kirjan henkilöt olivat liian kauan odottaneet mahdollisuutta tulla nähdyiksi. En halunnut työntää heitä syrjään varastolaatikkoon tai pyyhkäistä kokonaan unohduksiin, vaan tutustua heihin.
Anhavan novellien ihmiset ovat tottuneet väistelemään ja toimimaan enemmän tilaa ottavien ehdoilla. He ovat oppineet uskomaan, että osaansa on vain tyydyttävä, eikä paremmasta kannata haaveilla. Heidän kynttilänsä jäävät vakan alle. Moni heistä havainnoi maailmaa ulkopuolisen herkin korvin ja silmin. Niminovellin Leena, joka on kesätöissä maatalossa, osaa kuunnella sulhasen hylkäämän talon tyttären ja isänsä menettäneen naapurin pojan murheita, mutta hänen omat ajatuksensa jäävät piiloon ja puhumatta. Novellin Toista tietä Anna häpeää itseään ja kohtaa ymmärtämättömyyttä, koska näkee tärkeinä ja arvokkaina asioita, jotka vaikuttavat olevan muille yhdentekeviä. Hän pelkää tulevansa leimatuksi hulluksi, koska hänen mielestään kadulle kuollut lintu ansaitsi tulla haudatuksi.
Sota - tai sodat - ovat kirjassa läsnä silloinkin, kun niitä ei suoraan kuvata. Niin sisällissodan repivyyden kuin talvi- ja jatkosodatkin kokeneiden ihmisten on ollut pakko kovettaa itsensä ja keskittyä vain jokapäiväiseen selviytymiseen. Herkkyydelle ei tahdo olla sijaa vielä seuraavissakaan sukupolvissa.
Helena Anhava kuvaa samastuttavasti vaikeasti sanoitettavia sisäisiä kokemuksia ja tunteita kuvaamalla niiden itsensä sijasta olosuhteita, joissa niitä koetaan. Toisaalta taas osassa kirjan novelleista asiat sanotaan paljon suoremmin. Tyylillisesti ne muistuttavat mielestäni keskustelun tai kirjeen muotoon kirjoitettuja mielipidekirjoituksia. Novellin Häpeä kohdalla hieman ihmettelen, miksi Anhava on laittanut juutalaisen kauppiaan puhumaan suomen kieltä niin epäuskottavan kömpelösti.
Kirjan nimi kertoo olennaisen sen henkilöiden kokemusmaailmasta. Helpommissa ja kannustavammissa oloissa kasvanut luultavammin uskoo omiin kykyihinsä ja pystyvyyteensä: voin saavuttaa mitä tahansa, kun vain tarpeeksi yritän ja elää elämäni käyttäen lahjojani itseäni kiinnostaviin asioihin. Kirjan henkilöiden maailmassa on parempi olla realisti ja tehdä sitä, mikä on olosuhteiden rajoissa mahdollista.
Olen itse kulkenut hyvin pitkän tien koulukiusaamisen ja ylisukupolvisten traumakokemusten nujertamasta ihmisestä tähän pisteeseen, jossa sentään uskallan kohdata ihmisiä ja suhtautua elämään jokseenkin luottavaisesti. En silti halua unohtaa, mistä olen tullut ja missä niin moni muu yhä on. Siksi päätin lainata juuri tämän kirjan.
