KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA IV: Valtatiellä (1948)

 

1920-luvun puolestavälistä aina 1940-luvun loppupuolelle asti ei kaunokirjallisia Pispala-kuvauksia juurikaan julkaistu. Tällöin pispalalaisuuttaa saattoi tosin aistia alueella asuneiden runoilijoiden, Yrjö Jylhän ja Aaro Hellaakosken, tuotannoissa. Vuonna 1950 kaikki muuttui ja Pispala nousi erään Monumentin ansiosta koko lukevan Suomen tietoisuuteen. Jo pari vuotta ennen tätä Pispala oli kuitenkin saanut työläiskirjailija Reino Mantereesta oivan kuvaajan.

Mantereen novellikokoelma "Valtatiellä" sisältää kaksi suoraan oman aikansa Pispalaan sijoittuvaa tekstiä. Ensimmäinen novelli, "Niemisen Kallen pitkä pyhä", kertoo vanhasta katujenlakaisijasta, joka vuosikymmenet on huolehtinut Pispalan valtatiestä. Tarinassa käydään läpi vanhan työläisen raskasta elämänpolkua, joka lopulta päättyy onnettomuuteen eläkepäivien lähestyessä. "Valtatie"-novellin minäkertoja taas on valtatien linja-autokuljettaja. Novellissa minäkertoja kuvailee linja-automatkustajia ja sitä raskasta työläisen elämää, mitä alueen asukkaat elävät: alkoholismi, köyhyys, epäoikeudenmukaisuus ja sairaudet piinaavat Mantereen työläisyhteisöä.

Mantereen tekstissä Pispalan valtatie ja itse Pispala alkavat nousemaan niihin myyttisiin mittoihin, jotka Lauri Viita "Moreenillaan" samoihin aikoihin täydellisti. Alueen asukkaat eivät ole enää työläisiä tai köyhälistöä, he ovat pispalalaisia.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 15.6.2020.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

Kirjailija Marja Kyllönen
Pispalan kirjastossa.

Marja Kyllösen uusin romaani Vainajaiset ylsi vuonna 2022 Finlandia-ehdokkaaksi ja voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2023. Vainajaiset on Kyllösen kolmas teos. Hänen esikoiskirjansa Lyijyuuma ilmestyi vuonna 1997 ja voitti samana vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Lisäksi Kyllöseltä on julkaistu romaani Rikot (2001) sekä kuunnelma Äänetön osakas (2008).

1950-luvun Kainuussa, nimettömäksi jäävällä paikkakunnalla, Karumaan vanha isäntä Iisakki vie siitossonni Tenhoa ja aikamiespoika Raunoa Kylmän taloon. Sukua olisi jatkettava, niin pojan kuin sonninkin. Rauno rakastuukin talon tyttäreen, tosin ei hänelle emännäksi aiottuun Maire Kustaavaan, vaan nuoreen ja kauniiseen Inariin. Aikanaan rakastavaiset saavat toisensa, jälleen Tenho-sonnin myötävaikutuksella, mutta odotuksen myötä rakkaus on ehtinyt haalistua, vuosien mittaan Inarikin on laimentunut Laimiksi.

Vainajaiset on rankka, monitasoinen romaani pahuudesta, lapsettomuudesta ja odottamisesta. Siitä, mitä olisi voinut olla. Elämänilon menetyksestä, rikkinäisistä ihmisistä.

Kuolleena syntynyt sikiö jää häilymään tämän- ja tuonpuoleiseen välimaastoon, vaikuttaa Sielunkaisena Laimin ja Raunon elämään, kyllästää kylmän ja karun maan pahuudella. Sielunkainen ei jätä rauhaan edes naapurin tyttö Herttaa, ystävää vailla olevaa koulukiusattua lasta, joka pakenee julmaa todellisuutta mielikuvitusmaailmaansa ja odottaa, että maahiset hakevat hänet kotiin. Juuri Hertan osuudet olivat kirjan raskainta luettavaa, mutta samalla myös vaikuttavimpia, kiitos hänen tarinansa lopun käänteen. Lopulta Laimin ja Raunon perheeseen syntyy kaivattu lapsi, mutta ei se iloinen ja punaposkinen pikkupoika, jota isä kaipaa.

Vainajaiset on kirja, jota on vaikea luokitella. Romaanissa viljellään runsaasti kauhuelokuvamaista kuvastoa, mutta pelkästä kauhusta ei ole kyse.

Vainajaiset ei päästä lukijaansa helpolla, jo pelkästään käsittelemiensä raskaiden aiheiden vuoksi. Pidin Vainajaisten epätavallisesta kertojaratkaisusta, jossa vuorottelee kaikkitietävä kertoja ja Sielunkainen minä-kertojana. Kerrontaa rytmittävät lehtileikkeet antavat lukijalle selkeän aikajanan, sillä Vainajaisten tapahtumat sijoittuvat useiden vuosikymmenten ajalle. Synkkyydestään huolimatta Vainajaisissa on myös oivaltavaa huumoria, erityisesti juuri näiden lehtileikkeleiden ansiosta. Kaiken synkkyyden keskellä pilkahtaa toivo: Ehkä pahuus on sittenkin voitettavissa.

Kyllösen kainuulaisesta murteesta ja kalevalaisesta poljennosta ammentava omaperäinen kieli on väkevää ja ilmaisuvoimaista, omalla tavallaan kaunista. Vahva luontokuvaus luo tunnelmaa, suon tuoksun voi miltei haistaa kirjaa lukiessaan.

Kirjailija Marja Kyllönen vieraili Tahmelan huvilalla Pispalan kirjaston järjestämässä tilaisuudessa 23.3.2023 kertomassa palkitusta kirjastaan Vainajaiset. Tallenne tapahtumasta on katsottavissa Pispalan Kirjastoyhdistyksen YouTube -kanavalla.

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA III: Hiltu ja Ragnar (1923)

F.E. Sillanpään "Hiltu ja Ragnar" on eittämättä varhaisen "Pispala-kirjallisuuden" tunnetuin teos. Teoksen voi lukea alueen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvaksi, vaikka tarina ei itse Pispalanharjulla tapahdukaan. Pienoisromaanin tapahtumapaikkana toimii nykyisen Varalan urheiluopiston huvilarakennus, joka kuului vielä 1800–1900-lukujen vaihteessa tehtailija Heikki Liljeroosin suvulle. Sillanpää itse vietti nuorempana aikaa huvila-alueella ja, vaikka Hiltu ja Ragnar on fiktiota, on teoksesta pyritty ajan saatossa tunnistamaan myös todellisia ihmisiä. Itse Hiltun traagisen hahmon esikuvana toimi Liljeroosin suvun "hämärissä oloissa" kuollut piika.

Syyskesään 1906 sijoittuva tarina on klassinen luokkaristiriitojen kuvaus. Nuori Hiltu saapuu tarinan alussa huvilalle maaseudulta piiaksi ja tapaa huvilan "herraspojan", Ragnarin. Heidän välilleen syntyy suhde, joka päättyy traagisesti. Tarina on lyhyt ja ytimekäs. Teos antaa kuvaa siitä toisesta maailmasta, joka usein sivuutetaan Pispala-kuvauksissa. Pyynikin ja Ansiokallion huvila-alueiden elämä näyttää kuin se olisi toiselta planeetalta verrattuna Tahmelan tai Pispalan työläisyhteisöihin. Asuinolot ja elämäntyylit alleviivaavat voimakkaasti luokkayhteiskunnan elämän raameja. On sanottu, että Hiltun ja Ragnarin tarina muodostaa kansalaissodalle pienimuotoisen esinäytöksen.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 9.6.2020.

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA II: Aarne Kalske (1923)

Toivo Kari oli Pispalan Työväenyhdistyksen aktiivi 1910- ja 1920-luvulla. Hänen (nimimerkillä T.E. Kivipelto) kirjoittama näytelmä "Aarne Kalske" kertoo sisällissodan ajasta.

Näytelmää esitettiin muun muassa Pispalan työväentalolla vuonna 1922 ennen kuin viranomaiset kielsivät sen esittämisen. Kielto johtui näytelmän väitetystä kritiikistä suojeluskuntia kohtaan. Toisin sanoen sisällissodan voittajat eivät pitäneet Karin/Kivipellon tavasta kuvata vuoden 1918 tapahtumia. Näytelmässä seurataan työmies Aarne Kalskeen elämää sisällissotaa edeltävänä vuonna ja Kalskeen sisällissodan aikaista toimintaa kapinajohtajana. Henkilöhahmoja ovat niin tehtaan työläiset kuin johtoporraskin, työläiseen rakastunut "tehtaantirehtöörin tytär" mukaanluettuna.

Näytelmä voidaan pitää varhaisena dramatisoituna analyysinä sisällissodasta työväenluokkaisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä ei yksinomaan glorifioida työväenluokan taistelua, vaan nostetaan esiin niin valkoisten kuin punaistenkin toiminnan varjopuolia.

Näytelmän tapahtumapaikaksi ei voi suoranaisesti tunnistaa Pispalaa, mutta tapahtumien keskipisteessä olevat työläiset asuvat "lähellä kaupunkia, tiheällä asutusseudulla" ja työskentelevät "järvenrannalla sijaitsevassa tehtaassa, jonka piiriin kuuluu kartanoalue (Lielahti?)". Yhtä kaikki, tarina on kuin enne siitä, miten sota ja luokkakonflikti tullaan liittämään Pispalaan tulevien vuosikymmenten aikana. Aarne Kalske saattaa olla ensimmäinen fiktiivinen kertomus, jonka yhteydessä Pispala nousee esiin kapinakevään kohdalla. Tästä lähtien Pispala ja sisällissota ovat kulkeneet käsi kädessä aina 2000-luvulle asti. Se on syvällinen, jossain suhteessa ehkä yhä edelleen arpeutumaton osa alueen kulttuurihistoriaa.

"Aarne Kalske" on vapaasti ladattavissa Kansalliskirjaston doria.fi -tietokannasta.

Teksti on julkaistu alun perin Pispalan kirjaston Instagramissa 30.5.2020.

Klara ja aurinko

 

Kazuo Ishiguron romaani Klara ja aurinko voitti vuonna 2022 parhaalle suomeksi ilmestyneelle scifi-kirjalle myönnettävän Tähtivaeltaja-palkinnon, joten nobelistin uusin kirja oli pakko ottaa myös omalle lukulistalle. 

Lähitulevaisuuteen sijoittuvan romaanin päähenkilö on Klara, aurinkovoimalla toimiva älykäs androidi, keinoystävä eli KY, joita myydään seuralaisiksi sekä sosiaalisen kehityksen tueksi varsin eristäytynyttä elämää viettäville nuorille. Klaran tarina alkaa myymälästä, jossa hän tarkkailee muita keinoystäviä, asiakkaita sekä kadun tapahtumia. Eräänä päivänä näyteikkunan taakse ilmestyy Josie, teini-ikäinen tyttö, joka lupaa, että Klara ostetaan heidän perheeseensä. 

Tiiviisti ensimmäiseen persoonaan rajattu kerronta toimii erinomaisesti ja koukuttaa lukijan heti ensimmäisellä sivulla. Tarinan dystooppinen maailma avautuu Klaran havaintojen ja kokemusten myötä kerros kerrokselta. Ishiguro käsittelee ihmisyyden, kuoleman ja menetyksenpelon kaltaisia teemoja taitavasti, omalla herkällä ja vähäeleisellä tyylillään. Vaikka varsinaisia tapahtumia on niukasti, kirjaa on vaikea laskea käsistään. Yhtä paljon kuin se mitä lukijalle kerrotaan, merkitsee myös se, mitä jätetään sanomatta.

Klara ja aurinko on tyylikäs science fiction -romaani myös sellaiselle lukijalle, joka ei liiemmin perusta perinteisistä scifitarinoista. Ainakin minulle kirjan teemat toivat ajoittain mieleen Ishiguron varhaisemman romaanin Ole luonani aina. 

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA I: Ahertajat (1918)

 

Hilja Haahdin "Ahertajia" voidaan pitää ensimmäisenä suuren kustantamon julkaisemana pispalalaisena työläisromaanina. Keskiluokkataustaisen Haahdin teos eroaa kuitenkin merkittävästi myöhemmin mainetta niittäneiden Lauri Viidan ja Hannu Salaman tavoista kuvata aluetta.

Ahertajat kertoo tarinan "kaupungissa" asuvan kirjanpitäjän Jooseppi Someron ja "läheisellä harjulla" asuvan kutomotyöläisen Ailakki Ahomaan suhteesta. Päähenkilöiden ja lukuisten sivuhahmojen kautta Haahti kuvaa realistisesti 1900-luvun alun työläiselämän haasteita. Muun muassa taloudellinen köyhyys, sairaudet, työttömyys, sukupolinen epätasa-arvo, luokkaerot, työpaikkakiusaaminen ja alkoholismi ovat alati läsnä suomalaisen köyhälistön elämässä. Tarinan työläiset ymmärtävät elävänsä riiston alaisina. Parempi elämä harjulla ei kuitenkaan kumpua kapinasta tai työväenaatteesta, vaan agraarista kristinuskosta. Toisin sanoen teoksessa työläisen henkinen pelastus löytyy kristillisestä etiikasta ja fyysinen pakopaikka maaseudulta.

Moralistisesta pohjavireestä huolimatta teos on hienosti kuvattu sosiaaliraportti niistä haasteista, joita työläiset teollisuuskaupungissa kokivat ensimmäisen maailmansodan kiihkeinä vuosina. Todettakoon, että vaikka teos on julkaistu hieman Suomen sisällissodan jälkeen, on se kirjoitettu ennen dramaattista kevättä 1918.

Itse Pispala, "Harju", on Haahdin teoksessa tyypillinen köyhälistöalue muiden joukossa; se ei nouse esiin persoonallisena miljöönä. Harju on ennemminkin työläisen pakkopaita, josta tavoitteena on yksinkertaisesti päästä pois. Pispalan myyttinen maine ei siis nouse vielä esiin. Sen aika on myöhemmin.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta 😊

Tämä teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagram-tilillä 24.5.2020.

KIRJASTOHENKILÖN LUKUKOKEMUKSIA: Ihana

Ikäni puolesta en kuulu Dess Terentjevan Ihanan kohderyhmään, mutta eipä nuortenkirjojen lukemiseen ylä-ikärajaakaan ole. Tartuin tähän kirjaan, koska ensimmäistä kertaa ikinä kirjan takakannesta osui silmiini sana muunsukupuolinen. Suomenkielisen kirjallisuuden henkilöiden joukossa kun ei tähän saakka ole ruuhkaksi asti näkynyt muita kuin naisia, miehiä, tyttöjä ja poikia. Meistä muista haluaa silti selvästi lukea moni muukin, koska Ihana oli esim. pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa yksi vuoden 2022 lainatuimpia nuortenkirjoja.

Vahvan oikeudentajun ja empatiakyvyn omaava päähenkilö Lilja on saanut kasvaa omassa perheessään hyväksyttynä ja rakastettuna. Liljan ihastuksen kohde, jota Lilja mielessään kutsuu nimellä Ihana, puolestaan ei uskalla paljastaa todellista minuuttaan vanhoillisesti ajattelevalle äidilleen. Äiti ei pysty hyväksymään sitä, ettei saa pakotettua ja painostettua lastaan sellaiseksi kuin haluaisi. Täysi-ikäistyvä nuori päinvastoin pakenee äidistään henkisesti yhä kauemmaksi ja elää toista, äidiltä kätkettyä elämää somessa ja ystävien parissa.

Pidän kirjassa siitä, että tarina kerrotaan nimenomaan Ihanaan ihastuneen Liljan näkökulmasta, eikä Ihanaa ole laitettu kertomaan sitä perinteistä vähemmistöihmisen kasvutarinaa vaikeuksien kautta itsensä hyväksymiseen ja omaksi itsekseen. Ei Ihanan tarvitse selittää muille mitään, eikä erikseen hyväksyä itseään. Hän vain on. Liljan sanoin oikean kysymyksen Ihanalle pitäisi olla: Milloin tiesit, että sun pitää alkaa peitellä sitä mitä sä oot?

Kaunokirjallisuudesta hakemiini ja saamiini asioihin kuuluvat ainakin erilaisiin elämäntilanteisiin sopivat samastuttavat tarinat ja niiden kautta saatu yhdenlainen vertaistuki, ikkunat itselleni vieraampiin maailmoihin sekä taiteellinen ja kielellinen nautinto. Terentjevan Ihana antoi minulle niin samastumisen kokemuksia näin aikuisenakin lukijana kuin hurmiota aivojeni kielikeskukselle. Romaanin voi kirjoittaa näinkin! Intensiivinen säkeiden virta imi mukanaan, ja samalla ihastelin, miten kirjoitetun tekstin voi sanojen sijoittelun ja fonttikoon vaihteluiden avulla saada puhumaan sekä ääneen että ilman sanoja.

On upeaa elää aikana, jolloin näin selkeän sateenkaarevia kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan, eikä nuorten tai aikuistenkaan tarvitse tyytyä etsimään kirjojen rivien väleistä vihjauksia jossain kaukana muualla olevasta toisesta elämästä, josta ehkä joskus voisi olla minullekin mahdollista.