Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaunokirjallisuuden Pispala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaunokirjallisuuden Pispala. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA XVI: Sisällissota (1994)



Jyrki Auer ja Mika Vuolle palauttivat Pispalan takaisin vuoteen 1918. Heidän tyylinsä tähän on kuitenkin varsin omapäräinen. 

"Sisällissota" on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, koska sen on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, nuoret Tampereen yliopistossa opintoja suorittaneet Auer ja Vuolle. Harvoin kaunokirjallisuutta kirjoitetaan yhteistyössä ja teokselle onkin annetta kiitosta siitä, että se on varsin ehyt kokonaisuus - kirjailijan vaihtumista ei tekstistä huomaa.

Teoksen alussa seurataan Pispalan punakaartin toimintaa yhden punakaartilaisen, Toivo Hurmeen, näkökulmasta. Eletään alkukevättä 1918 ja valkoinen armeija on jo Tampereen porteilla.  Toivottomassa tilanteessa Toivo päättää jättää Pispalan punakaartin, ja pakenee Näsijärven jäiden yli pois harjulta. Tästä alkaa erikoinen seikkailu, jonka aikana Toivo päätyy valkoisten puolelle valtaamaan omaa kotikaupunkiaan. Nimensä Toivo oli tällöin vaihtanut paljon puhuvaan "Carl Anus Waldemar Stjernbergiin". 

Itse Pispala ei tarinassa esiinny kuin alussa, mutta sitäkin sykähdyttävämpänä. Teoksen alkusanat palauttavat harjun – taas kerran – traagisen sodan näyttämöksi: 

"Seisoin illalla Pispalanhaijun korkeimmalla kohdalla vartiossa ja katselin etelään, missä Pirkan miesten leirisavut paloivat. Jos oikein kuulosteli, saattoi ainakin luulla kuulevansa kuormastojen ääniä pimeydestä, jostain Viikinsaaren mustan ja matalan hahmon takaa. Ehkä lahtarit siellä siirtelivät tykkejään uusiin asemiin, joka suunnalta Tampere oli jo valkoisten kranaattitulen haarukassa. Jää, musta tukeva kansi hyisen veden päällä oli siltana niille — se antoi jäätiet ja teki silmukan täydeksi. Se oli vahvaa vieläkin, sillä pitkä ja kylmä talvi oli pettänyt vallankumouksen. Se oli pettänyt punaisen Hämeen lukon."

perjantai 9. helmikuuta 2024

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA XV, "OTTOPOIKA" (1991)




Vuosi 1991 oli hetkellinen Pispala-kuvausten renesanssi. Samana vuonna ilmestyi sekä Riitta Vartin mammuttimainen arjen kuvaus "Pispalan enkeli" että Hannu Salaman paluu Pispalaan teoksellaan "Ottopoika".

Ottopoika kertoo tarinaa toimittaja-kirjailija Risto Mikkolasta, Pispalassa nuoruutensa sukulaisten luona asuneesta orvosta "ottopojasta". Mikkola päättää romaanin alussa alkaa kirjoittaa kertomateosta toisesta "ottopojasta", kommunistijohtaja Otto-Wille Kuusisesta (1881–1964).

Salama on teoksessa itsensä. Hän vuorottelee Mikkolan 1970- ja 1980-luvuille sijoittuvan tarinan ja absurdeihin mittoihin kasvavan Kuusisen tarinan välillä. Kuusisen tarinassa suuren roolin saa myös Stalinin kaaoottinen hahmo.

Mikkola taas on perinteinen kirjailijarenttu, jonka epämääräiset parisuhdekuviot vievät lopulta Helsingistä takaisin Pispalaan. Tarinassa Salama tekee selvästi tiliä oman 1980-lukunsa kanssa – teoksen yleisilmapiiriä voi kuvailla katkeraksi. Lopussa Mikkolan hahmosta paljastuu jopa äärimmäisen vastenmielisiä piirteitä.

Pispala on tarinassa muutosten näyttämönä. Boheemit – kuten Mikkolan kanssa aikaa viettävä kuvataiteilija Helena – ovat innostuneet ostamaan vanhasta työläiskaupunginosasta asuntoa ja remontoimaan niitä. Mikkolalle Pispala taas on nuoruuden muoisteineen ennemminkni ahdistava alue. Ottopoikaa voidaan pitää Salaman viimeisimpänä Pispala-aiheisena suurteoksena.

perjantai 11. elokuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA XIV, "PISPALAN ENKELI" (1991)



Riitta Vartti julkaisi 1990-luvun alussa neljän romaanin omaelämänkerrallisen sarjan, joka kuvaa Orvokki Dahlin elämää 1950-luvun lapsuudesta aina 1980-luvulle asti. Sarja on kuin tuulahdus 1970-luvun parhaista puolista – laveasta sosiaaliepiikasta.

Ensimmäisessä osassa Orvokki on vielä pieni lapsi ja elämä soljuu maaseudun sekä Helsingin ja Lahden välissä 1950-luvulla. "Pispalan enkeli" on sarjan toinen osa.

Teoksen alussa Orvokki muuttaa äitinsä ja äidin uuden miehen kanssa Pispalaan. Siitä alkaa varhaisteinin lähes kansantieteellisellä tarkkuudella kuvattu matka 60-lukulaiseen nuoruuteen. Orvokin tarina on vahvasti omaelämänkerrallinen. Se sivuaa Lauri Viidan ja Hannu Salama kohtaloita olla sekä pispalalainen "työläispenska" että oppikoulua käyvä "kansakunnan toivo". Orvokkia kiehtoo selvästi harjun hurjempi – ja osin pimeämpikin – puoli.

Itsekin Pispalassa aikaansa viettänyt kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka on Helsingin Sanomien arvostelussa (8.9.1991) hienosti kuvannut teosta: "Pispalan enkeli on sammakkoperspektiivin kulttuurihistoriaa kommunistisen nuorisofestivaalin ajoista hippiliikkeen vuosiin. Se kartoittaa säät ja sanomalehdet yhtä huolellisesti kuin vitsit, iskelmät ja puheenparret. Se on yhtä sitkasta kuin kansanperinne on hidasta, ja elämältä se maistuu."

Toden totta, Pispala sai heti 1990-luvun alussa uuden kronikoitsijan, vaikkakin teossarjan seuraavissa osissa Orvokki harjun jättääkin ja lähtee kohti suuremman maailman seikkailuja.

torstai 3. elokuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA XIII: Ken surmais suuren linnun (1971)



Tauno Kaukosen debyyttiromaani "Klaani" oli vuoden 1963 suuri kirjallinen tapaus. Kaukosen seuraavaa romaania "Ken surmais suuren linnun" saatiin kuitenkin odottaa kahdeksan vuotta. Sitä voi kuvailla verbaalista ilotulitusta sisältäväksi salapoliisiromaanin parodiaksi. 

Teoksen päähenkilö on David Munne, maalaiskunnasta kaupunkiin muuttanut, tarinan alussa lievästi sanottuna omahyväinen mies. David on päättänyt tulla kaupungissa suureksi ja mahtavaksi yksityisetsiväksi. Hän vuokraa etsivätoimistolleen toimiston kantakaupungin laidalta "Harjulta" ja palkkaa kotipaikkakuntansa pikkurikollisen toverikseen. Tästä alkaa erikoislaatuinen tarina, jossa seikkaillaan niin rikollisten, yhteiskunnallisten syväanalyysien kuin kirjallisen maailmankin parissa.

Kuten todettua, Davidin toimisto sijaitsee "Harjulla", jonka voi vaivattomasti paikantaa Pispalaksi. Harjulta löytyy myös kapakka nimeltään "Bunkkeri". Tätä kautta Kaukonen luo kuvastoa tuoreesta, vain muutaman vuoden auki olleesta kirjailijoiden suosimasta kulttuuriravintola Pispalan Pulterista. 

"[Bunkkeri] sijaitsi kurjalistokaupunginosassa, korkean ja jyrkkärinteisen harjun pohjoislappeella, vilkkaasti liikennöidyn läpikulkukadun varrella, uuden betonielementtitalon alimmassa kerroksessa. Sen sisustus oli yksinkertaisesti sanottuna hirttä. Seinät, kalusto, baaritiski olivat rakennetut hirrestä. Suurten näyteikkunoittenkin eteen oli rakennettu korkeat ja harvat hirsiseinät. Se oli epäilemättä käytännöllistä; humalaisten ei ollut aivan helppo rikkoa paikkoja." 

David löytää tarinan lopussa tietynlaisen rauhan sisältään katsellessa kaunista järvinäköalaa Harjun päällä olevan puiston penkiltä. Tämä, jos jotain, on Pispala-kirjallisuutta. 

torstai 27. heinäkuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA XII: Pure messinkiä (1986)

 


1960-luvun puolessavälissä alkanut Pispala-kuvausten tulva ehtyi Hannu Salaman mestariteoksen "Siinä näkijä missä tekijän" (1972) jälkeen. Pispala-kuvauksia jo 1960-luvulla tehnyt Erkki Lepokorpi kuitenkin uskaltautui tarttumaan pitkän romaanin muodossa Pispalaan vielä Salaman jälkeenkin – tosin vasta 1980-luvulla.

Lepokorven "Pure messinkiä" kertoo nuoren pispalalaisen Jorma Lehtosen elämästä 1930-luvun lopulta 1940-luvun sota-aikoihin asti. Kertomuksessa taiteellisesti herkkä Jorma saa ensimmäisen viulunsa, josta syntyy ikuinen rakkaus musiikkiin. Muuten teoksessa kuvataan perinteiseen tyyliin Pispalanharjun elämää työläisperheen näkökulmasta. Sisällissota muistetaan ja elämän suuri muutos liittyy Lehtosten perheessä, kuinkas muutenkaan, oman talon ostamiseen. Tällöin myös Pispala jää, kun perhe muuttaa harjun vuokratölleistä Kangasalan rajalle. Tarinan lopussa sota-aika luo uudenlaiset raamit nuoren Jorman elämään, kun hän päätyy armeijaan soitto-oppilaaksi.

Pure messinkiä -teoksen yhteydessä on nostettava esiin myös Helsingin Sanomien arvostelu teoksesta (26.10.1986). Lehdessä kummastellaan osuvasti sitä, miten Pispala tuottaa aina vain uusia ja uusia kirjailijoita: "Kuinka monta kertaa vielä Pispala on kronikoitavissa kirjallisuuteemme?" Aivan oikein, juuri niin monesti kuin siellä syntyneitä, eläneitä, eläviä, sieltä virikkeensä noutavia kirjailijoita riittää. Merkillistä on, että niitä näköjään on kosolti. Ja että kaikkein uusimmasta kirjailijapolvesta sikiää yhä lisää. Kumma paikka, jotain imponoivaa siinä kai on, jo kirjoitetun ja luetunkin perusteella." - Toden totta, Pispalan luova voima ei loppunut myöskään 1980-luvulla Lepokorpeen, vaan jatkui yhtä elävänä 1990-luvulla, kurottaen myös uusiin suuntiin.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 28.9.2020.

torstai 20. heinäkuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA XI: Siinä näkijä missä tekijä (1972) & Minä, Olli & Orvokki (1967)


Hannu Salaman romaanit "Minä, Olli & Orvokki" ja "Siinä näkijä missä tekijä" voidaan nostaa, ei vain ehdottomiksi Pispala-klassikoiksi, vaan suomalaisen kaunokirjallisuuden yleiseen kaanoniin kuuluviksi merkkiteoksiksi.

Minä, Olli & Orvokki kertoo Harri Salmisesta, Hannu Salaman eräänlaisesta alter egosta. Salminen elää Tampereen seudulla 1960-luvun alussa ja valmistelee "suurta Pispala-eepostaan". Suurimman huomion Salmisen elämässä kuitenkin vievät alkoholi, epämääräiset ystävyyssuhteet ja vielä epämääräisemmät suhteet vastakkaiseen sukupuoleen. Tarina kuvaa 1960-luvun Tamperetta inhorealistisesti ja kirjailijuutta narsismin ja ahdistuksen, mutta myös valtavien luovuuden pyrähdyksien kautta.

Siinä näkijä missä tekijä taas on Se Suuri Pispala-romaani, jonka syntyprosessia edellisessä teoksessa kuvattiin. Sen voi nostaa Lauri Viidan "Moreenin" ohella toiseksi unohtumattomaksi ja Pispala-myyttiä ikuisesti muuttaneeksi teokseksi. Todellisiin haastatteluihin osaltaan perustuvassa tarinassa seurataan jatko-sodan aikaisen kommunistisen vastarintaryhmän toimintaa Tampereella, mutta ennen kaikkea se on kertomus Salmisista – pispalalaisesta moniongelmaisesta työläisperheestä. Teos uudisti näkökulmatekniikallaan suomalaista romaania. Tekniikan runkona toimii useat epäluotettavat ja toisiaan kumoavat kertojat sekä useat aikakerrokset, jotka limittyvät keskenään. Salama ei toden totta päästä lukijaa helpolla, mutta se on varmasti yksi syy sille, että romaania pidetään yhtenä 1970-luvun hienoimmista suomalaista romaaneista.

Pispalasta Siinä näkijä missä tekijä maalaa hyvin erilaisen kuvan kuin Moreeni. Harju on Salaman teksteissä huumoriton ja aggressiivinen paheiden pesä, joka kuitenkin samalla on kasvualusta kirkasotsaiselle idealismille. Harjun elämää määrittelee alkoholi, mutta samalla usko parempaan sosialistiseen maailmaan.

Teokset ovat lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 24.8.2020.

torstai 29. kesäkuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA X: Rajaportti (1968)



Liisa Vuoriston "Rajaportti" kertoo Pispalalle niin tyypilliseen tapaan tarinan vuoden 1918 sisällissodasta. Tällä kertaa teos on kuitenkin ennemminkin rakkauskertomus ja osa nuortenkirjallisuuden kaanonia kuin yhteiskunnallinen romaani. Vuoriston tarinan keskipisteessä on kaksi nuorta pispalalaista, Kalle ja Hilja. Nuoret rakastuvat toisiinsa, mutta sisällissota erottaa heidät. Kalle päätyy punakaartilaisena taistelemaan niin Tampereelle kuin ympäryskuntiinkin. Hilja taas toimii punaisten kotirintamalla. Kuten Lauri Viidan "Moreenissa", myös Rajaportissa teoksen päähenkilöt eivät ole innostuneita sodasta - punakaartiinkin Kalle päätyy ennen kaikkea äitinsä painostuksesta. Sekä Kallelle että Hiljalle rakkaus toisiaan kohtaan nousee kaiken muun yläpuolelle. Nuortenkirjallisuudelle tyypillisesti traaginen tarina päättyy lopulta optimistisiin sävyihin.

Pispalan maisemat ja "Pispalan henki" ovat teoksessa vahvasti esillä. Sodan loppupuolella harju kuvataan punaisten viimeiseksi linnoitukseksi: "Pispala vaan ei ollut vieläkään vaiennut. Se räyskytteli väsyneitä leukojaan kuin sisukas vahtikoira." Lopulta kuitenkin myös harju antautuu ja alueen puolustajat päätyvät vankileireille. Voidaan sanoa, että Rajaportissa toistetaan myyttiä "Punaisesta Pispalasta" uudenlaisesta, viihteellisestä näkökulmasta käsin ja näin ollen se on oleellinen osa "Pispala-kirjallisuuden" kaanonia.

Huomautettakoon vielä, että Liisa Vuoristo on käsikirjoittanut myös televisiosarjan "Mustat ja punaiset vuodet" (1973), joka kertoo Pispalaan muuttaneen työläisperheen elämästä. Sarjassa seurataan perheen ja heidän läheistensä elämää 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti. Sarja luo hienon pitkittäisleikkauksen suomalaisen työläisperheen elämästä.

Rajaportti on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 10.8.2020.

torstai 22. kesäkuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA IX: Rojukallio (1968)


Eino Paloheimon "Rojukallio" eroaa muusta Pispala-kirjallisuudesta näkökulmansa osalta. Teoksen tapahtumat sijoittuvat "Punaisen Harjun" läheisyydessä sijaitsevan konepajan uumeniin. Tällä kertaa päähenkilöinä eivät kuitenkaan toimi työläiset, vaan toimitusjohtaja Elias Alamaa. Alamaa tosin on työläistaustainen, joten tietty työläiskirjallisuuden henki nousee myös Rojukalliosta esiin.

Teoksessa eletään 1960-luvun alkua ja juoni pyörii suurelta osin työpaikkakonfliktien ympärillä. Alamaan konepajan työntekijöiden joukossa on runsaasti jyrkkiä kommunisteja, jotka agitoivat muut työläiset lakkoon. Lakko luo raamit Paloheimon pessimistiselle tarinalle, jossa osansa kritiikistä saavat niin kommunistit, pankit, ammattiliittojen johtajat kuin yrittäjienkin etujärjestöt. Alamaa itse kuvataan kunnollisena ja suoraselkäisenä miehenä, joka jää vakiintuneen "systeemin" jalkoihin.

Pispalasta tarinassa luodaan kuvaa työläisten kaupunginosana, joka on "muutoksen kourissa". Paloheimo kuvaa aluetta seuraavasti: "Elämänmeno oli Punaisella harjulla muuttunut viimeisten vuosien aikana. Ihmismieliä aina ennen hallinnut kateus ja tyytymättömyys olivat miedontuneet, niihin oli sitä paitsi sekoittunut huumoria. Punaisen harjun ja kujien ja viertoteitten taloissa puhuttiin nykyisin kulttuurista, teatterista, televisioesityksistä ja pihojen kaunistamisesta. Kesäisin matkustettiin jopa ulkomaille asti. Oppikoulua käyvät lapset keskustelivat matematiikasta, vieraista kielistä, laudatureista ja approbatureista. Alamaa oli selvillä tuosta sisältäpäin muuttuvasta elämästä ja uudesta sukupolvesta, jolla ei ollut mitään tekemistä vuoden kahdeksantoista [sisällissodan] tapahtumien kanssa..." - Elintaso alkoi saavuttaa myös pikkuhiljaa Pispalanharjun.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 31.7.2020.

perjantai 9. kesäkuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA VIII: ...Kivi kädessä (1965)


Erkki Lepokorven esikoisteoksen "Kivi kädessä" julkaisun aikoihin Pispala alkoi vakiintua tyypilliseksi työläiskirjallisuuden miljööksi. Oikeastaan vain Helsingin Kallio ja Sörnäinen saivat tuolloin samantyyppisen kunnian esiintyä kerta toisensa jälkeen työläiskulttuurin tyyssijoina.

"Kivi kädessä" alkaa pispalalaisen Jorma Lehtosen kastetilaisuudesta. Tarina seuraa Jorman lapsuutta sekä hänen lähipiirinsä elämää 1930- ja 1940-luvun Pispalassa. Tarina loppuu jatkosodan aikaan. Teos on pienimuotoinen kehityskertomus, lasten näkökulmasta yhteiskuntakehitystä kuvailevaa sosiaaliproosaa. Suurin osa episodimaisesta teoksesta keskittyy lasten leikkien ja seikkailuiden kuvaamiseen harjun rinteillä ja läheisillä saarilla. Aikuisten maailmassa suurimman huomion saa oman tuvan rakentaminen - niin kuin niin monessa muussakin Pispala-kuvauksessa. Taustalla häämöttää kuitenkin tuleva sota ja se, miten sota vaikuttaa Jorman ja hänen läheistensä elämään.

Lepokorven 1930-luvun Pispala on sukua Lauri Viidan samana vuonna ilmestyneen "Entäs sitten Leevi" -teoksen Pispalalle. Molemmissa harju antaa raamit lasten/nuorten elämänilolle ilman, että alueen erityislaatuisuutta nostettaisiin tarinan keskiöön. Todettakoon vielä, että Viidan tavoin Lepokorvelle Pispala oli ympäristö, joka toistuu kuvauskohteena läpi hänen kirjailijanuransa.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 20.7.2020.

perjantai 2. kesäkuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA VII: Entäs sitten, Leevi (1965)


Lauri Viidan toista romaania, viisitoista vuotta Moreenin jälkeen ilmestynyttä "Entäs sitten, Leeviä", varjostaa Viidan traaginen kohtalo. Teoksen oli määrä olla ensimmäinen osa trilogiasta, mutta joulukuussa 1965, vain hetki teoksen julkaisemisen jälkeen, Viita menehtyi auto-onnettomuudessa. Leevin tarina jäi näin pelkäksi esiosaksi jostain, joka olisi saattanut olla Suuri Suomalainen Kehityskertomus.

Teoksen päähenkilö on 19-vuotias työläisperheen runoilijapoika Leevi, joka käy oppikoulua, kirjoittaa runoja, tuskailee romaanikäsikirjoituksen kanssa ja elää voimallisesti nuoruuttaan. Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun pula-aikaan. Teoksessa keskiössä ovat Leevin kontaktit vastakkaiseen sukupolveen sekä pitkät filosofiset pohdiskelut elämästä ja kirjallisuuden roolista maailmankaikkeudessa. Teos on niin sanotusti metafiktiivinen, eli romaanissa pohditaan henkilöhahmojen välityksellä kirjailijan työtä ja niitä valintoja, joita kirjailija kirjoittaessaan tekee. Toisin sanoen Leevi pohtii samoja teemoja, joita Viita on pohtinut kirjoittaessaan Leevin tarinaa. Tässä suhteessa teoksen voi ajatella olleen aikaansa edellä, koska tämäntyyppinen kirjailijan roolin sisällyttäminen itse fiktiiviseen tekstiin nousi Suomessa suosioon vasta seuraavina vuosikymmeninä.

Teos tapahtuu nimeämättömän Sisä-Suomen kaupungin esikaupungissa, josta voi aistia Pispalan hengen. Se on osaltaan omaelämänkerrallinen; ei ole siis kaukaa haettua vetää Leevin tarinasta yhtäläisyyksiä Laurin tarinaan. Tässä mielessä valmistumaton trilogia olisikin voinut olla valtavan kiehtova matka syvälle Laurin Viidan taiteilijan identiteettiin. Tätä matkaa ei valitettavasti koskaan päästy kokemaan loppuun saakka.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 12.7.2020.

torstai 25. toukokuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA VI: Klaani (1963)

 


Vuonna 1950 julkaistu Lauri Viidan "Moreeni" loi pohjaa Pispalan myyttiselle maineelle. 1950-luvun kuluessa uusia merkittäviä kaunokirjallisia Pispala-kuvauksia ei kuitenkaan enää ilmestynyt. Tämä saattoi johtua kirjallisuuden kentällä ajan modernistisesta hengestä, joka ei ollut suotuisa harjun elämää kuvaavalle työläiskirjallisuudelle. Kirjallinen eliitti janosi muotokokeiluja, ei tarinoita elävästä elämästä. Tämä muuttui vuosikymmen vaihtuessa. 1960– ja 1970-lukuja voidaankin pitää "Pispala-kirjallisuuden" kulta-aikana ja tämän aikakauden aloitti itseoikeutetusti Tauno Kaukonen teoksellaan "Klaani".

Klaani oli julkaisuvuotensa kirjallisuustapaus, voittaen tällöin muun muassa Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Teos kuvaa Sammakoiden sukua, joka elää nimeämättömän kaupungin esikaupunkialueella. Esikaupunkialueen esikuva on ollut eittämättä Pispala (tämän on vahvistanut myös Kaukosen poika eräässä haastattelussa). Nykytermein Klaania voi kuvata tarinaksi ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta. Siinä keskiössä on Sammakoiden nuorin vesa, Aleksanteri Suuri Sammakko, joka pyristelee vaivalloisesti irti sukunsa rikollisesta perinnöstä. Niin Aleksanterin isä kuin setäkin ovat paatuneita lainrikkojia ja konflikti Sammakoiden suvun sekä järjestäytyneen yhteiskunnan välillä on tarinassa alati läsnä. Aikalaiskritiikeissä Kaukosen tapa kuvata kaupunkilaisköyhälistön pohjakerroksia nähtiin ainutlaatuisen asiantuntevana ja ennen kaikkea hellänä. Alkoholin ja kokonaisvaltaisen pahoinvoinnin keskeltä saattoi aistia vahvan solidaarisuuden tunteen Sammakoiden välillä. 1960-luku oli saanut Kaukosesta, itsekin rankan elämän eläneestä työläiskirjailijasta, oivan laitapuolen kulkijoiden kuvaajan.

Todettakoon, että Pispala nousee esiin myös Klaanista tehdyn elokuvaversion yhteydessä. Mika Kaurismäen ohjaama elokuva vuodelta 1984 on kiistatta yksi suomalaisen elokuvahistorian hienoimmista Pispalanharjun kuvauksista.

Teos ja elokuva ovat lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagram-tilillä 30.6.2020.

perjantai 14. huhtikuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA, OSA V: Moreeni (1950)

 


Ei ole liioiteltua väittää, että Lauri Viita muutti Moreenillaan suomalaista kulttuurikenttää pysyvästi. Tietyssä mielessä juuri Moreeni, Viidan esikoisromaani, nosti Pispalan koko lukevan Suomen tietoisuuteen. Teoksen kieliakrobatia ja harju "Luojan palikkaleikkinä" ovat syöpyneet ihmisten sydämiin sukupolvelta toiseen.

Teoksessa luodaan pitkittäisleikkaus Niemisten perheen arkeen 1900-luvun alkupuoliskolla. Tarina alkaa sisällissotaa edeltäneeltä ajalta, jolloin perheenisä Iisakki aloittelee talonrakennusprojektiaan Pispalassa. Taloja Iisakki rakenteleekin siitä lähtien aina hamaan loppuun saakka. Tarinan jakaa sisällissota, joka Viidan pispalalaisten näkökulmasta on absurdi näytelmä ilman selkeitä päähenkilöitä. Teos päättyy 1930-luvun pula-aikaan, jolloin perheen lapset ovat löytäneet omat paikkansa maailmassa ja vanhemmat sukupolvet huomanneet vanhentuneensa. Tietyllä tavalla Moreeni luo omaperäistä pohjaa Väinö Linnan tavalle merkityksellistää suomalaisen työtätekevän väestönosan elämänhistoria.

Yksi teoksen päähenkilöistä on eittämättä Pispala. Harju tarjoaa raamit sille maailmalle, jonka Viita luo Niemisten perheen ympärille – ja samalla harju erottautuu kaikesta muusta rakennetusta ympäristöstä, jota Suomesta löytyy. Tätä kautta myytti Pispalasta on lopullisesti syntynyt.
Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Teoksen ympärille kootaan myös tasaisin väliajoin lukupiirejä.

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagram-tilillä 24.6.2020.

torstai 30. maaliskuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA IV: Valtatiellä (1948)

 


1920-luvun puolestavälistä aina 1940-luvun loppupuolelle asti ei kaunokirjallisia Pispala-kuvauksia juurikaan julkaistu. Tällöin pispalalaisuuttaa saattoi tosin aistia alueella asuneiden runoilijoiden, Yrjö Jylhän ja Aaro Hellaakosken, tuotannoissa. Vuonna 1950 kaikki muuttui ja Pispala nousi erään Monumentin ansiosta koko lukevan Suomen tietoisuuteen. Jo pari vuotta ennen tätä Pispala oli kuitenkin saanut työläiskirjailija Reino Mantereesta oivan kuvaajan.

Mantereen novellikokoelma "Valtatiellä" sisältää kaksi suoraan oman aikansa Pispalaan sijoittuvaa tekstiä. Ensimmäinen novelli, "Niemisen Kallen pitkä pyhä", kertoo vanhasta katujenlakaisijasta, joka vuosikymmenet on huolehtinut Pispalan valtatiestä. Tarinassa käydään läpi vanhan työläisen raskasta elämänpolkua, joka lopulta päättyy onnettomuuteen eläkepäivien lähestyessä. "Valtatie"-novellin minäkertoja taas on valtatien linja-autokuljettaja. Novellissa minäkertoja kuvailee linja-automatkustajia ja sitä raskasta työläisen elämää, mitä alueen asukkaat elävät: alkoholismi, köyhyys, epäoikeudenmukaisuus ja sairaudet piinaavat Mantereen työläisyhteisöä.

Mantereen tekstissä Pispalan valtatie ja itse Pispala alkavat nousemaan niihin myyttisiin mittoihin, jotka Lauri Viita "Moreenillaan" samoihin aikoihin täydellisti. Alueen asukkaat eivät ole enää työläisiä tai köyhälistöä, he ovat pispalalaisia.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 15.6.2020.

perjantai 17. maaliskuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA III: Hiltu ja Ragnar (1923)


F.E. Sillanpään "Hiltu ja Ragnar" on eittämättä varhaisen "Pispala-kirjallisuuden" tunnetuin teos. Teoksen voi lukea alueen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvaksi, vaikka tarina ei itse Pispalanharjulla tapahdukaan. Pienoisromaanin tapahtumapaikkana toimii nykyisen Varalan urheiluopiston huvilarakennus, joka kuului vielä 1800–1900-lukujen vaihteessa tehtailija Heikki Liljeroosin suvulle. Sillanpää itse vietti nuorempana aikaa huvila-alueella ja, vaikka Hiltu ja Ragnar on fiktiota, on teoksesta pyritty ajan saatossa tunnistamaan myös todellisia ihmisiä. Itse Hiltun traagisen hahmon esikuvana toimi Liljeroosin suvun "hämärissä oloissa" kuollut piika.

Syyskesään 1906 sijoittuva tarina on klassinen luokkaristiriitojen kuvaus. Nuori Hiltu saapuu tarinan alussa huvilalle maaseudulta piiaksi ja tapaa huvilan "herraspojan", Ragnarin. Heidän välilleen syntyy suhde, joka päättyy traagisesti. Tarina on lyhyt ja ytimekäs. Teos antaa kuvaa siitä toisesta maailmasta, joka usein sivuutetaan Pispala-kuvauksissa. Pyynikin ja Ansiokallion huvila-alueiden elämä näyttää kuin se olisi toiselta planeetalta verrattuna Tahmelan tai Pispalan työläisyhteisöihin. Asuinolot ja elämäntyylit alleviivaavat voimakkaasti luokkayhteiskunnan elämän raameja. On sanottu, että Hiltun ja Ragnarin tarina muodostaa kansalaissodalle pienimuotoisen esinäytöksen.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta!

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagramissa 9.6.2020.

torstai 16. maaliskuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA OSA II: Aarne Kalske (1923)



Toivo Kari oli Pispalan Työväenyhdistyksen aktiivi 1910- ja 1920-luvulla. Hänen (nimimerkillä T.E. Kivipelto) kirjoittama näytelmä "Aarne Kalske" kertoo sisällissodan ajasta.

Näytelmää esitettiin muun muassa Pispalan työväentalolla vuonna 1922 ennen kuin viranomaiset kielsivät sen esittämisen. Kielto johtui näytelmän väitetystä kritiikistä suojeluskuntia kohtaan. Toisin sanoen sisällissodan voittajat eivät pitäneet Karin/Kivipellon tavasta kuvata vuoden 1918 tapahtumia. Näytelmässä seurataan työmies Aarne Kalskeen elämää sisällissotaa edeltävänä vuonna ja Kalskeen sisällissodan aikaista toimintaa kapinajohtajana. Henkilöhahmoja ovat niin tehtaan työläiset kuin johtoporraskin, työläiseen rakastunut "tehtaantirehtöörin tytär" mukaanluettuna.

Näytelmä voidaan pitää varhaisena dramatisoituna analyysinä sisällissodasta työväenluokkaisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä ei yksinomaan glorifioida työväenluokan taistelua, vaan nostetaan esiin niin valkoisten kuin punaistenkin toiminnan varjopuolia.

Näytelmän tapahtumapaikaksi ei voi suoranaisesti tunnistaa Pispalaa, mutta tapahtumien keskipisteessä olevat työläiset asuvat "lähellä kaupunkia, tiheällä asutusseudulla" ja työskentelevät "järvenrannalla sijaitsevassa tehtaassa, jonka piiriin kuuluu kartanoalue (Lielahti?)". Yhtä kaikki, tarina on kuin enne siitä, miten sota ja luokkakonflikti tullaan liittämään Pispalaan tulevien vuosikymmenten aikana. Aarne Kalske saattaa olla ensimmäinen fiktiivinen kertomus, jonka yhteydessä Pispala nousee esiin kapinakevään kohdalla. Tästä lähtien Pispala ja sisällissota ovat kulkeneet käsi kädessä aina 2000-luvulle asti. Se on syvällinen, jossain suhteessa ehkä yhä edelleen arpeutumaton osa alueen kulttuurihistoriaa.

"Aarne Kalske" on vapaasti ladattavissa Kansalliskirjaston doria.fi -tietokannasta.

Teksti on julkaistu alun perin Pispalan kirjaston Instagramissa 30.5.2020.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

KAUNOKIRJALLISUUDEN PISPALA I: Ahertajat (1918)

 


Hilja Haahdin "Ahertajia" voidaan pitää ensimmäisenä suuren kustantamon julkaisemana pispalalaisena työläisromaanina. Keskiluokkataustaisen Haahdin teos eroaa kuitenkin merkittävästi myöhemmin mainetta niittäneiden Lauri Viidan ja Hannu Salaman tavoista kuvata aluetta.

Ahertajat kertoo tarinan "kaupungissa" asuvan kirjanpitäjän Jooseppi Someron ja "läheisellä harjulla" asuvan kutomotyöläisen Ailakki Ahomaan suhteesta. Päähenkilöiden ja lukuisten sivuhahmojen kautta Haahti kuvaa realistisesti 1900-luvun alun työläiselämän haasteita. Muun muassa taloudellinen köyhyys, sairaudet, työttömyys, sukupolinen epätasa-arvo, luokkaerot, työpaikkakiusaaminen ja alkoholismi ovat alati läsnä suomalaisen köyhälistön elämässä. Tarinan työläiset ymmärtävät elävänsä riiston alaisina. Parempi elämä harjulla ei kuitenkaan kumpua kapinasta tai työväenaatteesta, vaan agraarista kristinuskosta. Toisin sanoen teoksessa työläisen henkinen pelastus löytyy kristillisestä etiikasta ja fyysinen pakopaikka maaseudulta.

Moralistisesta pohjavireestä huolimatta teos on hienosti kuvattu sosiaaliraportti niistä haasteista, joita työläiset teollisuuskaupungissa kokivat ensimmäisen maailmansodan kiihkeinä vuosina. Todettakoon, että vaikka teos on julkaistu hieman Suomen sisällissodan jälkeen, on se kirjoitettu ennen dramaattista kevättä 1918.

Itse Pispala, "Harju", on Haahdin teoksessa tyypillinen köyhälistöalue muiden joukossa; se ei nouse esiin persoonallisena miljöönä. Harju on ennemminkin työläisen pakkopaita, josta tavoitteena on yksinkertaisesti päästä pois. Pispalan myyttinen maine ei siis nouse vielä esiin. Sen aika on myöhemmin.

Teos on lainattavissa Pispalan kirjastosta 😊

Tämä teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pispalan kirjaston Instagram-tilillä 24.5.2020.